Kolumni Meidän Perhe-lehdessä heinäkuu 2004

Koirakuumeen vallassa

Meidän perheen äiti on outo. Se tykkää kävellä sateessa ja rännässä. Ei se mitään. Ongelma on, että se tahtoo kävelyretkilleen seuraa. Sen mielestä yksin on tylsää.

Meidän äiti siis etsi itselleen kaveria, joka olisi aina valmis lenkille. Kävi niin, että sellainen löytyi alkukesästä. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä ja johti perheenlisäykseen. Kyseessä on hankala, sottaava, lattialle pissaava ja kakkiva, karvastava, kaiken tuhoava ja aikaavievä otus. Sen hankkimisessa ei ollut järjen hiventäkään, niin kuin ei elämän parhaissa asioissa yleensäkään ole. Kodin huonekalujen kestävyys on nyt testattu ja pihan istutukset uusittu. Kaikesta huolimatta perheen uusi karvapallo on tuhottoman suloinen ja rakastettu valopilkku.

Kaikki alkoi viime keväänä, jolloin ostimme uuden asunnon. Me lapset aloimme mankua koiraa, kun meillä on nyt oma pihakin. Tässä vaiheessa äiti oli vielä järkevä aikuinen. Suurella työllä remontoitu asunto tuhoituisi, kun kotona riehuisi koiranpentu, joka tunnetusti pureskelee kaikkea eteen tulevaa kengistä sohvakalusteeseen asti. Ei koira ei kerta kaikkiaan sovi perheemme elämäntilanteeseen.

Äiti on kokenut koiraihminen, siksi hän tietää, kuinka paljon työtä ja vaivaa koirasta on. Jo vuosia sitten autuaammille metsästysmaille siirtyneiden labradorinnoutajan ja tanskandogien karvoja löytyy vieläkin mitä hämmästyttävimmistä paikoista ja esineistä. Ne eivät kuitenkaan ärsytä äitiä vaan saavat sille nostalgiset ajatukset mieleen. Oikeastaan äidin mielestä perhe ilman koiraa tuntuu jotenkin vajaalukuiselta.

Äidin koirakuume paheni vähitellen. Se alkoi nähdä koiria joka paikassa niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Oslon rantakatu toi äidin mieleen kauniin dobermanin, Los Angeles puolestaan tanskandogin. Äiti kertoi, ettei Reykjavikissa kuulemma saa pitää koiraa. Onpa omituinen paikka. Se on suurempi hämmästelyn aihe kuin kuumat lähteet ja geysirit yhteensä. Onneksi emme asu Reykjavikissa.

Sitten alkoi koirakirjojen selailu yhdessä isovanhempien kanssa. Näin siis testattiin pontentiaalisten varakoiranhoitajien ensireaktiot. Myös pääkaupunkiseudun 4h-kerholaisten doggisitteripalvelun numero pistettiin talteen. Myös lähemmät koirapuistot ja parhaimmat maastolenkit kartoitettiin. Sitten ei enää ollutkaan mitään estettä koiran hankinnalle. Piti vain löytää sopiva rotu ja yksilö.

Äidin mielestä koiran on oltava koiran kokoinen eli iso, ei mikään hilleri tai lamppuharja. Pienet piskit ovat usein ärhäköitä ja suuret petojen näköiset koirat puolestaan lutusia pehmoja, siitä on äidillä omakohtaisia kokemuksia. Ei muuta kuin hakusana internettiin ja lehti-ilmoitukset esille.

Äiti ajoi katsomaan kahta pentuetta. Toisessa oli uros, joka oli luovutusikäinen. Pentu oli hurmaava sydäntenmurskaaja, siis meille täydellinen. Mutta kuinkas kävikään. Äiti joutui lähtemään työmatkalle ja pennun osto siirtyi viikolla. Pettymyksekseen äiti sai työmatkan aikana tekstiviestin, jonka mukaan pentu on jo viety. Nyt äiti hirmustui. Tulevaisuudessa kukaan ei saa viedä meidän koiraa! Niinpä seuraavana sunnuntaina lehti-ilmoituksen perusteella äiti lähti katsomaan pentuetta ja palasi kotiin pienen karvapallon kanssa. Oli se kohtalokkaan kova koirakuume, johon ei ollut kuin yksi lääke, se koiranpentu.