Kolumni Esse -lehdessä toukokuussa 2005

Näkymätön elämänsisältö

Olisipa omaa aikaa ja saisi tehdä mitä lystää. Näin huokaa moni pienen lapsen väsynyt äiti ja isä. Murrosikäisten lasten vanhemmat puolestaan tuskailevat, kun jälkikasvua ei näy mailla eikä halmeilla. Kyllä oli elämä huoletonta silloin, kun lapset pyörivät jaloissa. Eikä mene kuin hujaus, niin lapset aikuistuvat ja käsillä on tyhjän pesän syndrooma. Nyt olisi vapaus mennä ja tulla, mutta mieli on haikea. Elämä tuntuu niin tarpeettomalta kun ei tarvitsekaan tukka putkella juosta töistä kaupan kautta kotiin.

Hengähdysvaihe on kuitenkin lyhyt, jos sitä kaikkien kohdalle edes sattuukaan. Yleensä siinä vaiheessa kun lapset muuttavat pois kotoa, omat vanhemmat alkavat olla aika iäkkäitä. Taas on hoivavastuu keskeinen osa elämää, kun vanhemmat tarvitsevat apua ja henkistä tukea selviytyäkseen arjen askareista ja saadakseen kunnollista hoitoa.

Hoivatyöstä vain pieni murto-osa kasvattaa bruttokansantuotetta. Ansioluettelossa se näkyy korkeintaan virkavapautta koskevana merkintänä. Silloinkaan se ei ole mikään meriitti, vaan ennemminkin vähän anteeksi pyytävä selitys sille, miksei kyseinen henkilö ole voinut omistaa kaikkea aikaasa ansiotyölle.

Vuosituhannen vaihtuessa eräs lehti kysyi tuhannelta ihmiseltä, mikä on heidän elämänsä merkittävin hetki. Lapsen syntymä, sodasta selviäminen, oman kodin rakentaminen, puolison löytyminen ja sairauden voittaminen olivat tyypillisiä vastauksia. Työ ei olekaan korkeassa kurssissa silloin kun pysähdymme arvioimaan pitkällä tähtäyksellä omaa elämäämme. Elämän keskeisin sisältö on huolenpito lähimmäisistä.

Tove Janson on kuvannut hyvin itsetunnoltaa heikkoa, näkymätöntä lasta, joka tuli muumimammalta saamansa huomion ja hyväksynnän myötä näkyväksi. Hoivatyökin tulisi tehdä näkyväksi ja sitä kautta se muuttuisi arvostetuksi osaksi meidän jokaisen elämää.