Puhe kirkolliskokouksessa 7.11.2005 |
|
|
Herra arkkipiispa, arvoiset piispat, hyvät kirkolliskokousedustajat ja kokouksen henkilökunta! Minulla on jälleen ilo tuoda kirkolliskokoukselle valtioneuvoston tervehdys. Tämän syksyn suurin puheenaihe hallituksen työskentelyssä on varmastikin ollut kunta- ja palvelurakenneuudistus. Parhaillaan hankkeessa on käynnissä aluevaihe, jossa keskustelun pohjana on kolme vaihtoehtoista mallia. Aluekuntamallissa Suomeen muodostettaisiin 20-25 aluekuntaa, ja nykyiset kunnat jatkaisivat niin sanottuina lähikuntina. Peruskuntamallissa kunta muodostuisi työssäkäyntialueesta tai muusta toiminnallisesta kokonaisuudesta, jossa olisi vähintään 20 000 - 30 000 asukasta. Piirimallissa vastuu sosiaalihuollosta, perusterveydenhuollosta ja erikoissairaanhoidosta annettaisiin sosiaali- ja terveyspiireille, joiden väestöpohja olisi vähintään noin 100 000. Uudistuksella saattaa valittavasta ratkaisumallista riippuen olla merkittäviä seurannaisvaikutuksia myös seurakuntarakenteeseen. Seurakuntajakohan on kirkkolaissa sidottu kuntajakoon siten, että kukin kunta on kokonaisuudessaan saman seurakunnan tai seurakuntayhtymän alueella. Kytkentä perustuu ennen kaikkea siihen, että kirkollisverot kerätään kunnallisverotuksen yhteydessä, jolloin myös seurakuntien alueellisten rajojen on tarkoituksenmukaisinta noudatta kuntajakoa. Mikäli kuntarakenneuudistuksessa päädytään kuntakoon kasvattamiseen, tämä merkitsisi seurakuntien kannalta voimassa olevien säännösten mukaan joko seurakuntien yhdistämistä tai seurakuntayhtymän muodostamista kunkin kunnan alueelle. Kuntarakenneuudistuksen yhteydessä kirkolla onkin hyvä hetki tarkastella seurakuntarakennetta myös kirkon omista lähtökohdista käsin. Peruskysymys on, millainen hallinnollinen rakenne parhaiten mahdollistaa monipuolisten palveluiden ja laadukkaan toiminnan järjestämisen seurakuntalaisille. Tarjoaako nykyinen seurakuntajako riittävän vahvan taloudellisen ja hallinnollisen pohjan toiminnan järjestämiselle muuttuvissa olosuhteissa? Koska kunta- ja palvelurakenneuudistus pyritään toteuttamaa varsin nopealla aikataululla, on myös seurakuntarakennetta hyvä pohtia jo nyt. Kirkollisen lainsäädännön alalla kuluvan vuoden ehkä merkittävin uudistus on seurakuntien yhteisöverotulojen jakoa koskeva muutos, jota koskeva hallituksen esitys annettiin eduskunnalle parisen viikkoa sitten. Muutoksella tasataan yhteisöverotulojen jakautumista eri seurakuntien välillä ensi vuoden alusta lukien. Joillekin seurakuntatalouksille muutos merkitsee varsin huomattaviakin tulonmenetyksiä. Tästä huolimatta päätös kirkolliskokouksessa syntyi lopulta hyvässä yhteisymmärryksessä, mitä pidän osoituksena vahvasta yhteisvastuun hengestä kirkon piirissä. Muutosta voidaan pitää myös valtiovallan näkökulmasta perusteltuna, sillä se takaa nykyistä tasapuolisemmin yhteisöverotuloja kaikille seurakunnille käytettäväksi muun muassa hautaustoimen rahoittamiseen. Erilaisuuden hyväksyminen ei ole helppoa. Suhtautuminen seksuaalisiin vähemmistöihin on ollut visainen kysymys niin valtiovallalle kuin kirkollekin. Samaa sukupuolta olevien parien rinnastamista miehen ja naisen muodostamaan pariin on vastustettu vetoamalla perhearvoihin. Meillä Suomessa perinteinen perhe oli ennen vanhaan samassa taloudessa asuva ja työskentelevä agraariperhe, johon kuului isovanhempia, sisaruksia, aviopari ja lapsia. Kaupungistumisen myötä perhe supistui ns ydinperheeksi, jossa oli yleensä äiti, isä ja muutama lapsi. Lisääntyneiden avioerojen myötä yksinhuoltajaperheiden ja uusioperheiden lukumäärä on lisääntynyt. Yksineläjiä oli sata vuotta sitten todella vähän. Nyt yhden hengen kotitaloudet on kasvava joukko kaikissa ikäryhmissä. Yksinäisyys ja turvattomuus lisääntyvät. Jokainen ihminen tarvitsee jonkun, joka huolehtii ja josta itse voi pitää huolta. Tärkeimmäksi perhearvoksi pitäisikin nostaa välittäminen. Perhearvojen vastaista olisi välinpitämättömyys ja itsekkyys. Perhearvoja korostava yhteiskunta tukisi kaikin keinoin sitä, että ihmiset sitoutuisivat huolehtimaan toisistaan. Samaa sukupuolta olevien parisuhteiden rekisteröiminen on sitoumus ja arvokas asia aivan kuin avioliiton solmiminenkin. Eräs vanhimmista yhdenvertaisuusjulistuksista löytyy kolossalaiskirjeen 3. luvun 11. jakeesta: "... ei ole enää kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikattua eikä ympärileikkaamatonta, ei barbaaria, skyyttalaista, orjaa eikä vapaata..." Erilaisuutta on aina torjuttu ja vainottu. Alkukirkon marttyyrit saivat aikoinaan kokea tämän. Kansainvälistyvässä ja globalisoituvassa maailmassa kirkon kulttuurisena haasteena on ylittää kulttuuristen ja uskonnollisten viholliskuvien rajat. Kirkko voi osaltaan auttaa humaanin yhteisyyden löytämisessä erojen korostamisen sijaan. Ihmisarvo ja ihmisen autonomian kunnioitus ovat avaimia eri kulttuuripiirien välisen vuorovaikutuksen vahvistamisessa. Hyvät ystävät, |
