Kolumni Meidän perhe -lehdessä touko-kesäkuussa 2005

Mitkä ihmeen perhearvot?

Johtavan sanomalehden poliittisen toimittajan mukaan presidenttiehdokas ei voi pitää näkyvästi esillä perhearvoja, jos hän on eronnut tai eroamassa. Mitä ihmettä ne eronneilta kielletyt perhearvot oikein mahtavat olla? Voidakseen vastata tähän kysymykseen, on ensin selvittettävä, mikä on perhe. Kinkkinen juttu, koska perhe ei ole mikään vakiintunut käsite vaan määritelmä vaihtelee ajan ja kulttuurin myötä.

Meillä Suomessa perinteinen perhe oli ennen vanhaan samassa taloudessa asuva ja työskentelevä agraariperhe, johon kuului isovanhempia, sisaruksia, aviopari ja lapsia. Kaupungistumisen myötä perhe supistui ns ydinperheeksi, jossa oli yleensä äiti, isä ja muutama lapsi. Lisääntyneiden avioerojen myötä yksinhuoltajaperheiden ja uusioperheiden lukumäärä on lisääntynyt. Yksineläjiä oli sata vuotta sitten todella vähän. Nyt yhden hengen kotitaloudet on kasvava joukko kaikissa ikäryhmissä. Onko tämä osoitus siitä, ettei maassamme enää vaalita paljon puhuttuja perhearvoja?

Eduskunnassa perhearvoista on puhuttu suureen ääneen silloin kun on vastustettu sukunimilakia, parisuhdelakia tai hedelmöityshoitojen sallimista erilaisille perheille. Perhearvoista huolestuneet tahot ovat usein konservatiiveja, jotka haluavat korottaa yleiseksi normiksi ja ihanteeksi perheen, joka muodostuu avioliitossa elävästä miehestä ja naisesta sekä heidän yhteisistä lapsistaan. Muunlaiset perheet ovat heidän silmissään rikkoutuneita tai muuten jollakin tavalla vajaita ja ongelmallisia. Normista poikkeava perhe on osoitus epäonnistumisesta ja sellaisessa perheessä elävät lapset ovat vaarassa kasvaa vinoon, koska heillä ei ole käsitystä oikeanlaisesta perhe-elämästä.

Kun minulta kysytään, millainen perhe minulla on, vastaan yleensä, että minulla on kaksi lasta ja koira. Vastaus on puutteellinen, koska myös vanhempani ovat osa minun perhettäni, samoin kuin siskoni ja hänen perheensä. Vaikka lähiomaiseni eivät asukaan samassa taloudessa, me muodostamme tiiviin joukon, jossa jokaisen jäsenen hyvin- tai pahoinvointi heijastuu muihin perheenjäseniin.

Ehkä perhe olisikin syytä määritellä läheisiksi, jotka huolehtivat ja välittävät toisistaan. Tärkeimmäksi perhearvoksi pitäisikin nostaa välittäminen. Perhearvojen vastaista olisi välinpitämättömyys ja itsekkyys. Perhearvoja korostava yhteiskunta tukisi kaikin keinoin sitä, että ihmiset sitoutuisivat huolehtimaan toisistaan. Perhearvoihin nojaten muun muassa samaa sukupuolta olevien parisuhteiden rekisteröimistä voitaisiin pitää hienona eleenä, suorastaan yhtenä yhteiskunnan peruspilarina.

Perheen koko ei kerro yhtään mitään perhearvoista. Vanhemmistaan huolehtivaa, omassa taloudessaan asuvaa aikuista ei pitäisi kutsua yksinäiseksi ihmiseksi vaan hänetkin on syytä lukea mukaan perheellisten moninaiseen kirjoon. Yksin elävällä ihmisellä on täysi oikeus olla esimerkillinen perhearvojen puolustaja siinä missä suurperheelliselläkin. Teot ratkaisevat viimekädessä ihmisen todellisen arvomaailman.

Omasta kokemuksestani tiedän, että avioerotilanteessa perhearvot joutuvat punnittavaksi. Silloin sekä lasten kanssa elämäänsä jatkava että erilleen muuttava vanhempi joutuu miettimään, miten hän hoitaa perheensä, työnsä ja toimeentulonsa uusissa olosuhteissa. Yksin on ratkaisut tehtävä ja vastuunsa kannettava sellaisistakin asioista, jotka on aiemmin voinut sysätä toisen harteille. Avioerotilanne on perhe-elämän korkeakoulu, jossa oppii laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen.

Summa summarum: Kaikki presidenttiehdokkaat ja muutkin kansalaiset siviilisäätyyn katsomatta, ottakaa reippaasti kantaa perhepolitiikkaan ja pitäkää perhearvot kunniassa!