Kolumni Meidän perhe -lehdessä elokuussa 2005

Tosielämää

Työmatkoilla tulee luettua kaunokirjallisuutta. Lentokentältä käteeni tarttui tanskalaisen Hanna-Vibeke Holstin Tosielämää-pokkari. Kirjan päähenkilö on ikäiseni nainen, ammatiltaan tv-toimittaja. Hän joutuu tekemään vaikeita ratkaisuja, mm miettimään kesken lupaavan uran, onko lapsi tervetullut hänen elämäänsä. Vakiintuminen ja lapsen hankkiminen eivät ole itsestään selvä valinta, mutta lopulta lapsi on kuitenkin juuri se, mitä nainen eniten haluaa.

Kirja kertoo elämänmakuisesti siitä, miten kaikki muuttuu kun lapsi syntyy. Kaikki, siis ihan kaikki, on erilaista kuin ennen. Aiemmin työhön keskittynyt äiti muuttuu ihmiseksi, jolta lapsi vaatii ruumiin, sielun, ajan ja voimat. Kirjan päähenkilö hämmästyy sillä hänestähän ei pitänyt tulla hössöttävää äitiä, joka puhuu kakkavaipoista ja imetyksestä.

Lapsen isä osallistuu synnytykseen, vaihtaa vaippoja, siivoaa, tekee ruokaa ja haluaa parhaan kykynsä mukaan olla hyvä isä omalle lapselleen. Mutta isän maailmassa on myös työ. Lapsen syntymän aikaan hän saa tarjouksen uutisankkurin työstä toisella paikkakunnalla. Eihän sellaisesti tarjouksesta voi kieltäytyä. Ikävä ajoitus, mutta ei voi mitään.

Tosielämää- kirja on nimensä mukainen. Se on niin todentuntuinen, että vähän väliä on sellainen epäilys, että tämähän kertoo minusta. Juuri noin minä elin ja tunsin kun olin vastasyntyneen vauvan äiti. Vietin samanlaista verkkarielämää, jossa päivät kuluvat lasta syöttäessä, pyykkiä pestessä eikä mitään muuta ehtinyt eikä jaksanut. "Ei lapsi itsessään väsytä. Syynä on uni, joka koko ajan pirtoutuu palasiksi, kuluttava imetys, ruumiin parantuminen ja ehkä etenkin tämä jatkuva kipinöinti alitajunnassa; se tuntuu melkein painovoiman kumoutumiselta, trikkielokuvalta jossa totutut ja vakiintuneet siteet katkotaan ja kaikki leijuu vapaasti ympäriinsä kuin meteorit maailmankaikkeudessa." Nämä tunteet eivät siis olleetkaan vain minun omia ailahtelevia ajatuksia vaan kysessä on universaali äitiyden kokemus.

Vastasynnyttäneestä äidistä kodin ulkopuolinen maailma tuntuu vieraalta ja vieraalta tuntuu myös mies, jonka ajatukset ovat lapsen lisäksi työssä ja harrastuksissa. Kotona käydessään mies ihmettelee, miten koti on kaaoksessa ja miksei nainen nuku vaikka on väsynyt. Naisen on vaikea hillitä raivoaan. Mikä oikeus miehellä on puuttua kotiasioihin, joista hän vastaa kun mies puolestaan tulee ja menee miten lystää!

Vanhemmuus on parisuhteelle kova koettelemus. Usein käy niin, että mies ja nainen vieraantuvat toisistaan silloin, kun heille syntyy lapsi. Se tuntuu luonnon vastaiselta. Lapsenhan pitäisi kaiken järjen mukaan vahvistaa miehen ja naisen suhdetta, onhan lapsi heidän rakkautensa tulos ja yhteinen ylpeyden aihe.

Lapsiperheen arki on vaativaa ja kaikki on organisoitava uudella tavalla. Ongelmien ydin saattaa olla siinä, että ympäristö elää nykyaikaa, mutta kotiasiat junnaavat historialliseen tyyliin. Vanhemmuuden malli opitaan omassa kodissa ja tuoreet vanhemmat taantuvat helposti perinteisiin rooleihin. Äiti ottaa täyden vastuun lapsen ja kodin hoidosta ja isästä tulee pikku apulainen, joka pahimmassa tapauksessa alkaa kodella vaimoaan kuin tämä olisi myös hänen äitinsä.

Avioliiton tulevaisuus ratkeaa usein pikkulapsivaiheessa. Jos äiti ja isä löytävät toimintatavan, jossa molemmat puolisot vastaavat kotitöistä ja lastenhoidosta, heille jää myös aikaa ja voimia olla parisuhteessa elävä mies ja nainen. Loppujen lopuksi vaipanvaihto, siivoaminen ja ruuanlaitto ovat parasta, mitä mies voi tehdä naisen sytyttämiseksi. Parisuhteen vaikeudesta mieleenpainuvasti kirjoittanut suurperheen äiti Märta Tikkanen on runossaan tiivistänyt asian ytimen: Pidä ruususi, raivaa sen sijaan ruokapöytä!