Juhlapuhe
Joroisten Karjalaiset ry, 5.7.2006

Identiteetti on aina ollut ihmisille erittäin keskeinen osa elämää. Identiteetti on jokaisen etsittävä. Identiteettiin vaikuttavat erilaiset asiat, ammatti, perhe, asuinpaikka, se, mistä on kotoisin, se millaisiin tapoihin on tottunut. Myös kansallisvaltioiden synty ja kehitys ovat synnyttäneet kansallista identiteettiä, jossa esimerkiksi kielen merkitys on korostunut. Kansallisvaltioiden tärkeyteen ovat reilun sadan vuoden aikana vaikuttaneet voimakkaasti kansallisvaltiokeskeinen tuotannollinen elämä, yhteinen koulujärjestelmä ja opetussuunnitelmat, yleinen asevelvollisuus ja monet muut asiat. Yhteiset tavat, säännöt ja normit ovat olleet olemassa, mutta kansalliset instituutiot ovat niitä myös vahvistaneet.

Kansallisvaltiot eivät ole häviämässä, saati kielen merkitys ihmisten yhteisyyden kokemukselle. Niiden merkityksen vähenemisestä on puhuttu, kun esimerkiksi poliittisessa vaikuttamisessa täytyy aiempaa enemmän ottaa huomioon kansainvälinen kehitys. Kansallisvaltioiden merkitys kuitenkin säilyy, sillä ne ovat edelleen kansalaistensa tahtoa kanavoivia välineitä suhteessa kansainväliseen järjestelmään, jossa sopimukset ovat pääsääntöisesti kansallisvaltioiden välisiä ja jossa kansallisvaltiot asioista neuvottelevat. Mutta talouden, kulttuurin ja ihmisten kontaktiverkkojen kansainvälistyessä ihmiset painottavat samalla aiempaa enemmän kansallisvaltiota pienempiä yhteisöjään. Monille tärkeitä ovat erilaiset harrastusten tai mielenkiinnon myötä syntyvät yhteisöt ja monet panostavat tänä päivänä työelämään enemmän kuin vain aikaansa. Kiistatta se, mistä on kotoisin, se, missä on kasvanut ja keiden kasvattamana, vaikuttaa ihmiseen ja sitä kautta esimerkiksi karjalaisuus siirtyy sukupolvelta toiselle myös riippumatta maantieteellisistä tekijöistä. Ihminen on oman historiansa tuote, myös ylisukupolvisesti. Vanhempien ja isovanhempien maailmat ovat läsnä jälkeläisissä enemmän tai vähemmän. Uskon, että ihmiset haluavat kertoa jatkossakin osana omaa elämäntarinaansa myös siitä, missä heidän sukunsa on asunut ja mitä suku on heille merkinnyt. Uskon, että ihmisten olisi syytä pitää historiansa osana elämäntarinaansa.

Siirtokarjalaisten mukana karjalainen kulttuuri levisi koko Suomen alueelle. Karjalaisten vahva kulttuurinen identiteetti tuntui vain vahvistuvan vaikeuksien ja kotiseudun jättämisen myötä. Karjalainen kulttuuri on säilynyt elinvoimaisena ja siirtynyt myös uusille sukupolville. Tästä suuri kunnia lankeaa Karjalan Liitolle ja sen jäsenyhteisöille, joiden laajaa kulttuuri- ja sivistystyötä opetusministeriö on osaltaan ollut tukemassa.

Omassakin taustassani on karjalaisuutta. Mummoni on Uusikirkkolainen. Uudenkirkon pitäjä eli vuodesta 1445 tammikuun 7. päivään 1950. 500-vuotiaan pitäjän lopetti omaehtoisuudelle, luovuudelle ja monimuotoisuudelle vihamielinen yhteiskunta. Kulttuurialan vaikuttajana on jälkiviisaasti helppo todeta, että kulttuurin kukoistuksen saavuttamiselle noin pahasti vieraan projektin (eli Neuvostoliiton) epäonnistumisen sittenkin ymmärtää.

Uudeltakirkolta jouduttiin lähtemään mm. Perniöön, jossa minulla nytkin on kesäpaikka, entinen koulu. Uudet paikat ovat saaneet oman tunnearvonsa, mutta karjalaisuus ei ole kadonnut. Sieniruuat ja karjalanpiirakat ovat olleet omallakin kohdallani osa karjalaista perintöä. Ehkä ne maanläheisenä esimerkkinä karjalaisuudesta sopivat hyvin tähänkin yhteyteen, toihan karjalaisuutta niin Joroisiin kuin Perniöllekin kotinsa ja maansa menettäneiden tavallisten ihmisten joukko. Kuten alussa viittasin, identiteetti on jokaisen rakennettava ja Karjalan Liitto on oikeilla jäljille pohtiessaan karjalaisten vaikutusta paikalliseen kulttuuriin. Ruoka on näkyvä esimerkki, joka kuvastaa hyvin sitä kaikkea muuta muutosta, joka kulttuurien vuorovaikutus aina saa aikaan.

Armas Komin vuonna 2002 valmistuneessa kirjassa "Siirtokarjalaiset Joroisissa" kerrottiin Joroisiin tulleista karjalaisista suurimman osan tulleen Raudusta, mutta kuitenkin kaikkiaan 36 menetetystä kunnasta muuttaneita oli. Rautu oli maatalouspitäjä, karjanhoidon lisäksi siellä tuotettiin mm. sokerijuurikasta. Joroisiin sijoittuminen oli siten looginen ratkaisu. Raudussa oli vuonna 1939 noin kuusi tuhatta asukasta, eikä kansalaistoiminnan aktiivisuutta tarvinnut hävetä - nuoriso- ja urheiluseurojen, marttayhdistysten tai kansalaisopistonkaan myötä. Ehkä juuri tästä syystä siirtokarjalaiset pääsivätkin Joroisissa helposti mukaan elämänmenoon, poliittiset kuviot ja porsaskauppa mukaan lukien. Myös Raudussa kukoistaneen osuuskassan kasvu karjalaisten tulon myötä oli huomattavaa. Karjalaiset eivät olleet lannistuvaa väkeä. Kun kaikki täytyy rakentaa alusta, ei ole tavatonta, että ihminen ei siihen sittenkään kykene. Karjalaiset kuitenkin kykenivät ja elävöittivät taloutta sekä kansalaisyhteiskuntaa rakentaessaan elämäänsä toistamiseen. Tämän päivän Suomessa juuri tästä - ihmisten sosiaalisesta pääomasta tai sen puutteesta - on tullut huolenaihe. Samalla on kyse yhteisöllisyydestä. Yhteiskuntamme mahdollistaa elämisen vailla yhteisöä, perhettä, sukua ja henkistä perintöä. Usein kuitenkin ihmisten keskeinen osaaminen ja elämänhallinta kehittyvät yhteistoiminnassa muiden kanssa ja sitä myös karjalaiset ovat osoittaneet samalla ylläpitäen henkistä perintöä. Se huomattava määrä painettuja esimerkiksi Rautua koskevia kirjoituksia, kertoo omaa kieltään aktiivisuudesta, jota tarvitaan ja joka ylläpitää niin karjalaisten kuin koko maamme sivistystä ja itsetuntemusta.

Tässä tuli kehuttua karjalaisia aktiivisiksi, mutta eiköhän ole osattu myös rentoutua, onhan karjalasta peräisin olleista sanoista esimerkiksi olotilan kuvaus "lokosa" ilmeisesti perua karjalasta. Niinpä myös sana "metka". Kansakoulun maantieto kertoi ennen sotia karjalaisista mm., että "Luonteeltaan karjalainen on reipas, puhelias ja toimelias. Hänellä ei kuitenkaan ole hämäläisen sitkeyttä töissään. Se nähdään varsinkin siinä, että hänellä ei ole maanviljelykseen niin suurta halua kuin hämäläisillä. Sen sijaan tekee hän mielellään kauppaa. Karjalainen rakastaa laulua ja soittoa." Toteamus sitkeydestä on kuitenkin väärä, kun katselee, miten karjalaisuus on pysynyt voimissaan. Ehkä kaupankäyntiä suosittiin ihan nokkeluudesta, sanoihan sanonta: "Kylhä työlki elleä mut kaupal rikastuu".

Myös Karjalaisen nuorisoliiton toimintaa on tuettu opetusministeriöstä. Tämä onkin paikallaan, sillä juuret eivät katoa sukupolvien vaihtuessa. Juuret eivät katoa ja siksi niitä ei myöskään pidä unohtaa. Ne ovat aina olemassa ja ne joko tunnetaan tai ei tunneta. Itsensä tunteminen ei ole ihmiselle pahitteeksi. Kansainvälisessä maailmassa oma tarina kaipaa rakennuspuita ja kulttuurien monimuotoisuutta onkin opittu arvostamaan. Kulttuurin yksipuolistuminen olisi tavattoman inhimillisen rikkauden häviämistä. Niinpä toivon vahvaa tulevaisuutta karjalaisten ja karjalaistaustaisten työlle kulttuurin hyväksi sekä reipasta ja sitkeää mielenlaatua jokaiselle.