Onko julmuus ihan jees?

Tunnen erottelun luonnon itseisarvon ja ihmiskeskeisen luontoajattelun välillä. Tässä tekstissä pyrin nyt kuitenkin tietoisesti pohdiskelemaan eläinten asemaa ihmiskeskeisyyden kautta. Jos hetken pohdin ihmistä rehellisesti, me olemme kasvaneet joissakin suhteissa erilaisiksi.

Monet ihmiset elävät elämää, jossa moraali on voimassa vain niin kauan kuin se on myös heille suoraan hyödyllistä. Hädässä olevaa ihmistä ei auteta, jos auttamatta jättämisestä ei jää kiinni ja siitä ei ole odotettavissa hyötyä itselle. Toiset ovat kasvaneet siihen, että julmuus, pahantahtoisuus tai auttamatta jättäminen ovat yleisinä toimintatapoina vastenmielisiä. Inhorealistisesti voi kysyä, onko jälkimmäisessä kysymys siitä, että laskelmoivia ihmisiä ei haluta yhteisön jäseniksi ja siksi nämä oppivat pitämään julmuutta ja itsekkyyttä pahoina asioina.

Jos kuitenkin asiaa haluaa perustella laskelmoivasta näkökulmasta, on silloinkin syytä kysyä, olisiko yhteisö, joka ei hyväksy julmuutta missään muodossa, sittenkin ihmisille parempi yhteisö kuin yhteisö, joka hyväksyy julmuuden. Jos vastaus on kyllä, on syytä kysyä, miten voimme hyväksyä julmuuden eläimiä kohtaan. Onko siitä yhtään minkäänlainen matka julmuuteen "tarpeettomia" ihmisiä kohtaan? Onko siitä pitkä matka siihen, että ihmisoikeudet eivät koskisikaan "hyödyttömiä" ihmisiä. Julmuus ja julma hyödyntäminen eivät kuulu niihin asioihin, joita yhteiskuntamme olisi järkevää tai oikein hyväksyä missään olosuhteissa.

Kiinassa ja myös Vietnamissa sekä Koreassa tapahtuva karhujen kohtelu on esimerkki tarpeettomasta julmuudesta taloudellisen hyödyn vuoksi. Kiinassa tarhataan tuhansia sepelkarhuja. Karhujen sappinesteellä uskotaan olevan vaikutusta moniin vaivoihin, kuumeista sydäntauteihin ja niinpä sitä on käytetty kansanlääkinnässä useamman tuhannen vuoden ajan. Lääketieteellisesti karhun sappi on korvattavissa kasvikunnan tuotteilla ja synteettisillä aineilla, mutta tämä tieto ei aina auta, vaikka korvaavat aineet ovat halvempiakin. Kiinan karhutarhoissa sappinestettä valutetaan karhun vatsaan tehtyyn avanteeseen työnnetyn putken kautta. Avanteen sulkeutumisen estämiseksi haava täytyy avata aika ajoin, jopa useasti päivässä. Korean karhutarhoissa yleensä teurastetaan karhut asiakkaan edessä, koska sapen kerääminen elävältä karhulta on laitonta. Vietnamin tarhoilla on ollut tapana harjoittaa myös leikkauksia, joista karhut selviytyvät jokusen kerran ennen kuin kuolevat.

Kiinan tarhoissa karhut pidetään erittäin huonoissa oloissa. Tarhoissa asuminen tarkoittaa sitä, etteivät eläimet pääse edes kääntymään häkissään. Kidutustahan se on, jos pidetään vangittuna koko elämän ikäänkuin sapen tuottamiskoneena. Kärsimystä aiheuttaa se, ettei voi elää taipumustansa tai vaistojensa mukaista elämää missään määrin. Karhu vielä joitakin muita eläimiä helpommin joutuu myös turhautumisen tilaan. Mitkään sen luontaiset motiivit, syömisen ja nukkumisen lisäksi, eivät voi kanavoitua mitättömään häkkiin suljettuna. Itse kukin voi kuvitella, että suinkaan aina sappinesteen keräystä ei suoriteta leikkaussalitarkkuudella. Vaikka tehtäisiin, operaatio on silti erittäin kivulias. Ehkei ole liian brutaalisti sanottu, jos toteaisi, että kyllä siinä karhullakin sappi kiehuu, jos nyt yleensä aggressioon riittää voimia. Kiinalaistyylinen sapen keräys aiheuttaa karhuille lääketieteellisiä vaivoja kaiken muun kärsimyksen lisäksi. Sappikivet, tulehdukset, myös vatsakalvontulehdus, tartunnat, verenmyrkytys ja tyrävaivat seuraavat helposti, kun tie vatsaan on auki jatkuvasti. Monien vaivojen kohdalla ennusteet ovat huonoja, jos asianmukaista hoitoa ei ole saatavilla.

Kysymys ei ole pelkästään karhujen kohtelusta. Kysymys on myös siitä, että asiasta vaietaan. Kysymys on sellaisesta toimintatavasta, joka jokaiseen itseään tai muuta olentoa suojelevan pitäisi kavahtaa ja paljon. Asia on sellainen, että sitä on julkisessa keskustelussa lähes mahdotonta puolustaa. Puolustamisen vaikeus kertoo siitä, kuinka moraalisesti mahdoton on esittää kyseinen toimintatapa perustelluksi. Käytäntö, joka ei kestä keskustelua ja päivänvaloa, ei voi olla hyvä käytäntö. Yhteiskunta, joka mahdollistaa päivänvaloa kestämättömien käytäntöjen jatkumisen on pelottava yhteiskunta. Yksi ulottuvuus karhujen kohtelun osalta on intensiteetin puute, monet eivät kertakaikkiaan näe ongelmaa tärkeäksi. Viittaan vain tämän tekstin alkuun, suhtautumiseen julmuuteen. Aina ongelma eivät ole julmat liiketoiminnan harjoittajat, vaan hiljainen hyväksyntä.

Tällaisissa tilanteissa nähtävästi tarvitaan aktiivista kansalaistoimintaa. World Society for the Protection of Animals on ollut mukana, kun Vietnamin hallitus sitoutui karhutarhauksen lopettamiseen maassa. Kiinassa kyseinen organisaatio toimii samaa päämäärää edistääkseen ja välittömäksi avuksi myös sapenkeräysprosessien parantamiseksi. Suomessa Eläinsuojeluliitto Animalia on ottanut kysymyksen vahvasti esille. Aktiivinen kansalaistoiminta on tarpeen sen esiin nostamiseksi, että tapahtuu vailla hyväksyntää olevaa toimintaa, jonka jatkumista suojellaan hiljaisuudella. Aktiivinen kansalaistoiminta näyttää olevan se taho, joka kykenee puolustamaan vääryyttä vastaan myös sellaisia, jotka eivät itse sitä voi tehdä. Kyky taistella vääryyttä vastaan silloinkin, kun se ei kosketa mitenkään läheisesti omaa nahkaa, on kyky jota meiltä aina liiaksi puuttuu.

Ympäristön ja elollisen kunnioittaminen liittyy konkreettisesti nuorten arvomaailmaan. Monet tutkimukset osoittavat, että tulevaisuudessa näistä asioista voi olla kehittymässä uudenlainen kansalaisvelvoite. Kuluttajina ja kasvattajina olemme vaikuttamassa osaltamme globaalien kysymysten kulkuun. Nuorilla on halua tulla globaalien kysymysten ratkaisijoiksi omissa arkisissa elinympäristöissäänkin. Tätä arvopohjaa, jonka myös maaliskuun alusta voimaan tullut nuorisolaki vahvistaa, voimme korostaa kansainvälisessä vuorovaikutuksessa.

Kyse on myös politiikan uskottavuudesta. Jos emme pysty osoittamaan myös hallitusten toiminnalla, että eläinten oikeudet ja kestävän kehityksen kysymykset ovat ratkaistavissa tehokkaasti ja myönteisesti, politiikka menettää uskottavuuttaan. Nuoret näkevät tämän hyvin selvästi. Vallitsevassa yhteiskunnallisessa tilanteessa meillä näyttää ikävästi olevan varaa siihen, ettei vääryyksiä vastaan tarvitse taistella. Mutta nakertaako se sittenkin pois sen perustan, jonka päälle tällainen onnellinen tilanne on päässyt syntymään?