Juhlaluento Espoon Sotaveteraanien tilaisuudessa ma 06.02.2006

Valtion rooli suomalaisen kulttuurin edistäjänä

Arvoisat sotaveteraanit ja muu yleisö!

Tämä puheeni käsittelee kulttuuria ja valtion roolia sen edistäjänä. Heti aluksi kannattaa hieman täsmentää, mistä puhutaan kun puhutaan kulttuurista.

Tätä sanaa käytetään monella eri tavalla ja monessa eri yhteydessä. Laajimmillaan kaikki se, mitä ihmiset tekevät ja saavat aikaan, on kulttuuria. Toisaalta kulttuuri liitetään joihinkin hyvin elitistisiksi koettuihin taiteenaloihin tai -muotoihin. Tällöin kulttuuri on usein viihteen vastakohta - ja vieläpä niin, että viihde on suosittua, kun taas taide saavuttaa pienemmät yleisöt.

Mutta kuinka vaikeaa onkaan vetää rajaa taiteen ja ei-taiteen välille, ja kuinka vääriä voivat olla yleistykset myös suosion suhteen? Ajatelkaamme vaikkapa Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta ja Edvin Laineen siitä tekemää elokuvaa. Tuntematon sotilas on edelleen katsotuin elokuva Suomessa ja kirjanakin yksi luetuimmista. Molemmat - niin Linnan romaani kuin Laineen elokuva - ovat kuitenkin epäilemättä mitä laadukkaimpia töitä aloillaan: siis taidetta kaikkein tiukimpienkin kriteerien mukaan. Suosio ei siis vähennä taiteen arvoa.

Kulttuuri - joko taiteena, viihteenä tai muina ilmaisun muotoina - on suuri ja merkittävä asia ihmisten elämässä. Se on elämän eliksiirin antaja - kuin raikastavaa lähdevettä. Se antaa sisältöä ja kokemuksia, herättää tunteita, ravitsee mielikuvitusta, syventää näkemyksiä.

Kulttuuri ei ole myöskään mikään sivuseikka elämässämme, jonka pariin hakeudumme vain silloin tällöin, vaan oikeastaan elämme sen keskellä joka päivä. Elinympäristömmekin on kulttuurin tuote; mm. rakennusten ulko- ja sisätila-arkkitehtuuri ja muun miljöösuunnittelun aikaansaannokset vaikuttavat merkittävällä tavalla viihtyvyyteemme.

***

Kulttuuri on siis tärkeä asia elämässä ja yhteiskunnassa, ja sen toimintoja on syytä kehittää. Joskus kulttuuria koskevassa julkisessa keskustelussa syntyy käsitys, että valtio rahoittaa miltei kaiken kulttuuritoiminnan, tai että ylipäänsä kulttuuri nielisi paljon yhteisiä voimavarojamme. Näin ei suinkaan ole.

Kulttuuria rahoittavat julkinen ja yksityinen sektori yhdessä. Yksityisen sektorin osuus koostuu yritysten, säätiöiden, kotitalouksien ja yksityisten henkilöiden kulttuuriin käyttämistä varoista. Yritykset esimerkiksi sponsoroivat kulttuuria urheilun tai yleishyödyllisten hankkeiden tapaan. Säätiöt - esimerkiksi Suomen Kulttuurirahasto - keräävät varoja ja rahoittavat monin eri tavoin kulttuurisia toimintoja. Kotitaloudet ja yksityiset puolestaan sijoittavat kulttuurin hankkiessaan erilaisia kulttuuripalveluja ja -tuotteita: kirjoja, elokuvalippuja jne.

Julkisen sektorin rahoitus kostuu valtion ja kuntien rahoituksesta. Niiden kulttuurin toimialalle ohjaamien varojen yhteenlaskettu osuus on noin yhden prosentin bruttokansantuotteestamme. Kunnat käyttävät kulttuuritoimensa menoihin sekä verovaroja että saamiaan valtionosuuksia ja -avustuksia.

Valtion osalta kulttuurin päärahoittaja on valtioneuvoston vastuujaon mukaisesti opetusministeriö. Kulttuuripolitiikan alue opetusministeriössä käsittää taiteen edistämisen, taidelaitosten toimintaedellytysten kehittämisen, kulttuuriperinnön vaalimisen, kirjastolaitoksen toiminnan edellytyksistä huolehtimisen sekä kulttuuriteollisuuden edistämisen.

Suomessa, kuten muissakin pohjoismaissa, 1970- ja -80-luvut olivat kulttuuripolitiikan laajentumisen aikaa. 1990-luvun alun lamavuodet olivat vaikeita myös kulttuuripolitiikan hallinnonalalle, ja kasvukehitys pysähtyi, kun sekä valtio että kunnat leikkasivat menojaan. Vasta aivan viime vuosina valtion tukea on voitu jälleen merkittävämmin toimialalle lisätä - viimeksi tälle vuodelle lähes 12 miljoonan euron kasvu edellisvuoden kulttuuribudjettiin nähden. Tämän korotuksen myötä taiteen ja kulttuurin kokonaismääräraha valtion budjetissa on nyt 361 miljoonaa euroa. Koko nykyisen hallituskauden aikana taidebudjetti on kasvanut toistaiseksi noin 14 prosenttia.

Taiteen ja kulttuurin toimialan osuus valtion koko talousarvion menoista on noin 0,9 %. Tämä luku ei sisällä toimialan koulutukseen suunnattuja varoja, jotka rahoitetaan ministeriön koulutus- ja tiedepolitiikan osastolta, mutta menojen kokoluokka kertoo, että kovin mittava rasituserä kulttuuri ei valtion budjetille ole, varsinkin kun ottaa huomioon sen merkityksen koko kansakunnalle. Opetusministeriön rahoittamien taide- ja kulttuuritoimintojen lisäksi kulttuurisiksi luonnehdittavia toimintoja rahoitetaan jonkin verran myös muiden ministeriöiden menoista. Esimerkkeinä näistä mainittakoon vaikkapa rakennussuojelu, jota rahoitetaan ympäristöministeriön hallinnoimista budjettivaroista tai sotilassoittokunnat, joita rahoitetaan puolustusministeriöstä.

Kulttuurin valtionrahoituksesta on syytä sanoa vielä se seikka, jonka teistä jokainen voi huomata lauantai-iltaisin lottoarvonnan yhteydessä. Arvontalähetyksissä kerrotaan usein jostain kulttuurialan toiminnasta, joka sanotaan rahoitettavan veikkausvoittovaroin. Näin todellakin on: toimialan valtion rahoituksesta vähän yli puolet maksetaan veikkausvoittovaroista. Kulttuuriministerin vastuulla olevasta nuorisotyön valtionrahoituksesta veikkausvoittovarojen osuus on puolestaan noin 90 prosenttia ja urheilun ja liikunnan peräti 99 prosenttia. Kun aiemmin oli puhetta toimialan rahoitusvastuiden jakautumisesta yksityiselle, julkiselle ja kaupalliselle sektorille, kannattaa huomata, että tässäkin muodossa - veikkaamalla ja lottoamalla - kansalaiset kulttuuria osaltaan rahoittavat.

***

Miksi kulttuuri sitten ylipäänsä tarvitsee tukea? Tärkein syy on varmasti se, että kulttuuri on itsessään arvokasta. Kansakunta hengittää kulttuuristaan, ja siksi tarvitsee sitä samalla tavalla kuin me ihmiset tarvitsemme keuhkojamme. Toiseksi Suomessa kulttuuri tarvitsee julkista rahoitustukea pienten markkinoidemme takia. Olemme väestömäärältä pieni kansakunta, jonka kieltä ei muualla ymmärretä. Tämän vuoksi esimerkiksi kirjailijoiden on vaikea kilpailla pelkästään markkinaehtoisesti; kysyntä ei yksinkertaisesti riitä turvaamaan toimeentuloa. Tämän vuoksi tarvitaan taiteilija-apurahoja. Kirjailijoiden kohdalla on katsottu oikeudenmukaiseksi jakaa myös korvauksia siitä, että heidän teoksiaan on yleisissä kirjastoissa maksuttomasti lainattavissa. Kuvataiteilijat saavat vastaavasti korvausta siitä, että heidän teoksiaan on julkisissa tiloissa yleisön nähtävillä. Lisäksi valtio hankkii taideteoksia museoihin ja julkisiin tiloihin yhteiseksi iloksemme.

Koska taiteilijat saavat apurahoja, julkisuudessa syntyy helposti käsitys, että taidetta tehtäisiin Suomessa pelkästään tai pääosin apurahoilla. Kuitenkin vain noin 4 % aktiivisista taiteilijoista saa kerrallaan valtion myöntämiä taiteilija-apurahoja. Taiteilijat joutuvat siis hankkimaan leipäänsä muualtakin, mikä merkitsee monen kohdalla toimimista päätyön ohella jossain toisessa ammatissa, esimerkiksi opettajana tai toimittajana. Aina pienet markkinamme eivät toki ole estäneet sitä, etteikö menestystä olisi saavutettu myös ulkomailla, kuten esimerkiksi Arto Paasilinnan huima suosio erityisesti Ranskassa osoittaa.

Kolmas syy valtion harjoittaman kulttuurin rahoituksen oikeutukseen liittyy kansalliseen kulttuuri-identiteettiimme. On tärkeää, että jokaisella kansakunnalla on keskeiset kulttuurilaitokset, kuten teatterit, orkesterit, museot ja ooppera. Ylivoimaisesti suurin osa valtion taidebudjetista käytetäänkin taide- ja kulttuurilaitosten toiminnan tukemiseen. Valtio vastaa suoraan eräiden kansallisten kulttuurilaitosten rahoituksesta. Tällaisia ovat mm. Kansallisooppera, Kansallisteatteri, Valtion taidemuseo ja Museovirasto.

Kansalliset kulttuurilaitokset sijaitsevat yleensä pääkaupungeissa - niin meilläkin. On kuitenkin tärkeää, että kansalaisilla on mahdollisimman tasavertaiset mahdollisuudet saada kulttuuripalveluja ja tehdä kulttuuria riippumatta siitä, missä päin Suomea he asuvat. Tämä on neljäs syy kulttuurin rahoitukseen. Parhaimpien hyvinvointivaltiollisten periaatteiden nojalla valtio tukee kunnallisia kulttuurilaitoksia valtionosuuksin. Vastaavasti valtio tukee yleisiä kirjastoja, koska saman hyvinvointivaltiollisen periaatteen mukaan kirjojen ja esimerkiksi musiikkiäänitteiden lainaaminen on asiakkaille maksutonta, kuten edellä jo tuli esiin. Tukea kulttuuripalveluille ja -tapahtumille annetaan myös siksi, etteivät lippujen hinnat nousisi liian korkeiksi ja tekisi kansalaisia sosiaalisesti eriarvoisiksi kulttuuripalvelujen käytön suhteen.

Edellä jo sivusin hieman kulttuurin markkinoita. Markkinoilla toimivan kulttuuriteollisuuden merkitys on kasvanut tietoyhteiskuntakehityksen myötä. Silti tämäkin sektori tarvitsee julkista tukea. Esimerkiksi elokuva on kulttuuriteollinen ala, mutta mainitusta markkinoiden pienuuksista johtuen valtio tukee myös kotimaisten elokuvien tuottamista. Elokuvan rahoitusta onkin pyritty määrätietoisesti lisäämään, minkä seurauksena myös kotimaisen elokuvan katsojamäärät ovat viime vuosina ilahduttavasti nousseet. Se ei kuitenkaan poista julkisen tuen tarvetta, koska elokuvan tekeminen on kovin kallista työtä.

***

Julkinen valta tukee siis monin tavoin suomalaista kulttuuria. Vastapainoksi on kuitenkin sanottava, että kulttuuri myös tuo tuloja takaisin yhteiseen kassaamme. Tutkijat ovat esimerkiksi laskeskelleet suurten kulttuuritapahtumien taloudellisia vaikutuksia, ja todenneet, että tapahtumien kävijät jättävät paikkakunnalle tuloja monin eri tavoin. Kulttuuriin kannattaa panostaa tässäkin mielessä.

Mutta tärkeintä on, että panostuksemme tuottaa hyvää laatua - sellaista taidetta ja kulttuuria, joka antaa meille suomalaisille vahvan identiteetin ja itsetunnon ja myös mainetta maailmalla. Sain itse olla toissa viikolla mukana Cannesin musiikkimessuilla (Midem), jossa suomalainen populaarimusiikki loisti osaamisellaan. Oli ilo olla tuollaisessa tapahtumassa mukana. Se on erinomainen jatko niille klassisen musiikin saavutuksille, joita loisteliaat kapellimestarimme, oopperalaulajamme ja orkesterimme ovat saavuttaneet jo aiemmin. Myös suomalaisen kirjallisuuden sanotaan olevan juuri nyt "kuumaa tavaraa" kansainvälisten kirjankustantamojen listoilla, joten näyttää siltä, että olemme ainakin joiltain osin murtautumassa pieniltä markkinoiltamme ulos. Tämä menestys todistaa siitä, että yhteinen panostuksemme kulttuuriin on kannattanut, ja että sillä on oikeutuksensa myös tulevaisuudessa.