Perjantai 12.3.2010
Tule apuun MMM!
Susi, tuo kaunis ja uljas eläin, herättää edelleen joissakin ihmisissä pelkoa ja vihaa. Edelleen, vaikka susia on vähemmän Suomessa kuin Saimaan norppia ja joka arkana eläimenä väistää ihmistä. Onko niin, että suomalainen ei opi suojelemaan sellaista, mitä hän ei täysin ymmärrä, ennen kuin on liian myöhäistä? Eikö olisi jo aika heittää ikuiset punahilkkasadut romukoppaan.
Asennemuokkausta tarvitaan. Onneksi nykyään on yhä enemmän ihmisiä, jotka uskaltavat suojella sutta. Turhasta, usein tietämättömyyteen perustuvasta, petovihasta päästään hiljalleen eroon. Mutta toisenlaisiakin tarinoita on.
Susikantamme on romahtanut parin vuoden sisällä, syynä erityisesti salametsästys, mutta myös maa- ja metsätalousministeriön (MMM) myöntämien tappolupamahdollisuuksien. Ministeriö on myöntänyt maksimimäärän tappolupamahdollisuuksia määräyskirjeillään riistanhoitopiireille. Ministeriö ei siis ole suhteuttanut tappolupiansa kannan kokoon tai tapahtuneeseen salametsästykseen. Nyt on aika MMM:n tulla apuun! MMM:n on nyt näytettävä esimerkkiä ja ryhdyttävä vahvempiin toimenpiteisiin suden suojelemiseksi.
Käytössä oleva petoeläimen aiheuttaman vahingon korvausjärjestelmä sekä törkeän metsätysrikosnimikkeen ja suurempien salakaatosanktioiden edistäminen ovat hyviä ja kannatettavia keinoja, mutta ne eivät vielä yksinään riitä suden suojelupyrkimyksissä. Ketun pyynnissä käytettävä jalkanaru tulisi välittömästi muuttaa laittomaksi pyyntimuodoksi. Salametsästys kun on näin helppo naamioida ketunpyynniksi. Ansaan on jäänyt paitsi susia niin myös ilveksiä. Lisäksi ammattimaista ja laajalle levinnyttä salametsästystä pitäisi ryhtyä tutkimaan myös Keskusrikospoliisin voimin. KRP:n toimenkuvaan kun kuuluu ammattimaisesti toimivan, järjestäytyneen ja taloudellista voittoa tuottavan rikollisuuden tutkinta ja torjunta.
Maa- ja metsätalousministeriön pitäisi myös jäädyttää kaikki ensi metsästysvuodelle tarkoitetut tappolupamahdollisuudet, jotta kanta elpyisi. Lisäksi luonnonsuojeluorganisaation pitää päästä riistanhoitopiirien kanssa samaan pöytään yhdessä miettimään ja päättämään myönnettävistä tappoluvista. Näin toimitaan Ruotsissa, siellä luvat myöntää Naturvårdsverket. On sääli, ettei Suomessa hyödynnetä luonnonsuojeluorganisaatioiden ammattitaitoa ja asiantuntijuutta petoeläimistämme lupa-asioissa ja valvontatoiminnassa. Riistanhoitopiirien ja luonnonsuojeluorganisaatioiden yhteistyö muokkaisi yhteiskuntamme asenteita sekä auttaisi ymmärryksen löytymistä eri toimijoiden välillä. Suomessa tilanne on vähintäänkin erikoinen, sillä luvista ei ulkopuolelle tietoa heru eikä demokratiaan kuulu tällainen salamyhkäisyys. Avoin, rehti ja reilu toiminta kestää kyllä eri toimijoiden yhteistyön.
